Matkatarina Lohjalta

Tänään tulin kertomaan teille erään matkatarinan Lohjan maisemista. Toivon, että nautitte tarinasta yhtä paljon, kuin minä nautin sen kirjoittamisesta. On aina mukavaa palata muistelemaan menneitä aikoja iloisten muistojen merkeissä. Tarina kertoo siitä, kun minä, ja silloinen hyvä ystäväni Toni lähdimme kesäloman ensimmäiselle reissulle Lohjalle. Pakkasimme auton täyteen, ja lähdimme ajamaan mielessämme siintävät järvimaisemat, joista olimme haaveilleet jo pitkään ennen reissuun lähtöä. Kaikki oli niin hyvin, olimme yhdessä tässä, ja tulisimme viettämään seuraavan viikon yhdessä kuvankauniissa Lohjan kaupungissa. Kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin olimme suunnitelleet. Muuten kyseessä ei olisi ollut läheskään yhtä jännittävä kesätarina.

Ajoimme Tonin sinisellä Fordilla vuorotellen, ja lauleskelimme kuunnellen auton radiossa soivia hittejä. Onneksi molemmilla oli samanlainen musiikkimaku, niin kanavasta ei tarvinnut riidellä. Matka oli oikein rattoisa. Koska oli kesäkuu, niin aurinko paistoi kuin kirkkaalta taivaalta vielä myöhään illallakin. Pääsimme perille Lohjalle iltasella, ja parkkeerasimme Fordin Lohjanjärven rannalle poukamaan. Löysimme sopivan rauhallisen paikan metsän ja järven välistä. Pulahdimme samantien perille päästyämme uimaan, sillä matkan aikana oli tullut todella kuuma. Eihän Tonin Fordissa sentään ilmastointia ollut, ja oli aurinkoisen lämmin kesäpäivä. Pystytimme teltan, ja paistoimme vaahtokarkkeja nuotiolla myöhään iltaan saakka. Elämää mullistavien keskustelujen jälkeen kävimme viimein nukkumaan makuupusseissamme telttaan.

Aamun sarasteessa kaivauduimme ulos teltasta. Kyllä huomasi, että oli väsyttänyt, sillä olimme molemmat nukkuneet kuin tukit, vaikka olikin kyseessä melko alkeelliset olosuhteet teltassa. Valmistimme itsellemme aamupalaa nuotion ääressä, ja siirryimme laiturin nokkaan nauttimaan aurinkoisesta säästä. Toni onnistui pyytämään pari kalaa, joista saamme syödäksemme lounaaksi. Se on kumma juttu, kuinka ruoka maittaa ihan eri tavalla ulkoilmassa. Siinä lounastaessamme saimme seuraa, nimittäin musta korppi istui viereemme kivelle kärkkymään ruokaa. Toni tokaisi, että musta korppi enteilee joidenkin mukaan pahaa. Aloimme nauraa kovaäänisesti, ja korppikin lennähti pois. Oli vaikea uskoa, että mitään pahaa voisi käydä, sillä olimme niin onnellisia, ja positiivisin mielin juuri siinä hetkessä.

Pian saimme lisää seuraa, ja tällä kertaa ihan ihmisistä. Pete ja Olli olivat kaksi meidän kanssa samanikäistä kundia, jotka olivat valinneet leirintäpaikaksi saman poukaman kuin mekin. He saapuivat myöhään iltapäivällä Lohjanjärvelle, ja alkoivat pystyttää telttaansa noin parinkymmenen metrin päähän meidän teltastamme. En oikein tiennyt mitä ajatella. En tiennyt, oliko minusta hauskaa, vai ihan kamalaa, että he päättivät leiriytyä juuri meidän viereemme. Olin nuorempana melko ennakkoluuloinen, mitä tuli uusiin ihmisiin, joita en tuntenut. Siihen oli syynsä.

Toni puolestaan viihtyi uusien poikien kanssa paremmin kuin hyvin. Senhän minä osasin jo arvatakin. Hän oli aina ollut luonteeltaan sellainen, että viihtyi uusien ihmisien seurassa liiankin hyvin. Toni halusi olla huomion keskipisteenä, ja piti huolen, että jokainen huomasi hänet, ja muisti hänen nimensä. Ainakin sen tunnin ajan. Hän sai monesti minut tuntemaan itseni epäsosiaaliseksi, vaikka en sitä ollut, en todellakaan. Nautin vain paljon enemmän hyvien ystävien seurasta, enkä niinkään tuntemattomien kanssa rupattelusta. Heillä ei tuntunut koskaan olevan minulle mitään annettavaa.

Päädyimme kuitenkin kaikki neljä istuskelemaan nuotion äärelle, ja turisemaan turhista aiheista. Olli ja Pete vaikuttivat yllättävän mukavilta pojilta. Tosin en välittänyt Ollin piikittelevistä kommenteista, joita ei huomannut, ellei ollut tarkkana. Pian keskustelu kävi kuitenkin kiihkeämmäksi, ja Ollia ja Tonia sai miltei pidätellä, jotta he eivät olisi toistensa kimpussa. He tappelivat siitä, kumpi on kovempi jätkä. Joskus mietin, että onko meillä miehillä kaikki ihan kotona, kun aina pitää olla niin kilpailuhenkinen sanan jokaisessa merkityksessä. Pian Pete keksi, että mikä olisi hyvä ratkaisu poikien väliseen riitaan. Nimittäin se, että kumpi uskaltaisi mennä sysipimeään metsään keskellä yötä, ja selviäisi koko yön metsässä nukkuen.

Minun mielestäni idea oli erittäin typerä, varsinkin kun tiesimme, että metsässä oli viime kesänä nähty susia. Kuka tietää, vaikka ne majailisivat siellä vieläkin. Yhden oluen jälkeen Tonia ei kuitenkaan pidätellyt mikään. Hän lähti juoksemaan yhdessä Ollin kanssa metsään, molemmat omia polkujaan. Minä jäin leirintäpaikalle Peten kanssa, enkä tiennyt mitä ajatella. Istuimme vielä hetken nuotion ääressä kaksistaan. Yhtäkkiä Pete kuitenkin kävi kimppuuni, ja onnistui tappelun seurauksena työntämään minut laiturilta alas. En ehtinyt ajatella, kun vetäisin Peten mukanani ottaen kiinni hänen paidanhelmastaan. Pete oli silminnähden raivoissaan. Hän yritti työntää päätäni veden alle, ja minä taistelin kaikilla voimillani, jotta hän ei onnistuisi siinä. Aikamme nahjailtuamme vedessä Pete lähti uimaan, ja sitten juoksemaan kohti Tonin autoa. Siinä vaiheessa tajusin, mistä oli kyse. Pete yritti varastaa Tonin Fordin. Olisi pitänyt arvata, että koko metsään meno oli pelkästään osa Peten ja Ollin ilkeää suunnitelmaa.

Pete istui märkine vaatteineen sisällä autossa, ja oli juuri saamassa autoa käynnistymään, kun me molemmat havahduimme metsästä kaikuneeseen huutoon. Siinä samassa katsoimme toisiamme, ja ryntäsimme metsään taskulamppujen kanssa. Juoksimme pitkään, ehkä muutamia kilometrejä seuraten välkkyvää valoa, joka tuli jostain kauempaa metsän syvyyksistä. Lopulta pitkän matkan jälkeen olimme hengästyneitä, ja eteemme avautui kauhistuttava näky. Toni ja Olli seisoivat hiestä märkinä, peloissaan selät liimautuneina kallion seinään. Heitä ympäröi susilauma, joka haisteli heitä, ja ulvoi. Susia tuntui valuvan paikalle koko ajan lisää. Pian tajuisimme, että meidän tulisi toimia nopeasti, tai olisimme kohta keskellä susilaumaa itsekin. Huomasin Tonin ilmeestä, että hän halusi huutaa, “Tee jotain!”, mutta se olisi voinut saada sudet pois tolaltaan, joten hän pysyi vaiti.

Aloin mielessäni kelaamaan luontodokumenttia, jonka mukaan oli pelästytettävä lauman johtaja, niin muutkin perääntyisivät. Tein uhkarohkean tempun, ja siiryin kävelemään nelinkontin, pitäen selän korkealla. Samaan aikaan osoitin suoraan susilauman johtajan silmiin taskulampullani. En tiennyt mitä odottaa, mutta samassa susi alkoi perääntymään inisten. Kun johtaja perääntyi, muutkin sudet seurasivat perässä. Huokaisin helpotuksesta. Lähdimme kaikki samantien pois metsästä. Olli oli saatava sairaalaan, sillä yksi susista oli ehtinyt puremaan häntä reidestä, ja se ei ollu kaunis näky.

Hyppäsimme Fordiin, ja kyyditimme Ollin ja Peten sairaalaan. Jätimme heidät sinne, ja sanoimme pari valittua sanaa poikien idioottimaisesta suunnitelmasta. Tosin syytimme myös itseämme siitä, kuinka tyhmiä olimmekaan olleet, kun olimme menneet mukaan typerään suunnitelmaan mennä metsään. Joskus kun on kyse mieheydestä, niin miehillä vaan tuppaa lähtemään järki. Mieheyttä on vain pakko todistella itselle ja muille kaikin mahdollisin tavoin. Oli sitten kyse mistä tahansa järjenvastaisesta touhusta. En voi sanoa, että olisn ylpeä ollut tästä reissusta, mutta ainakin opimme Tonin kanssa paljon. Kotimatkalla ei vielä paljon hymyilyttänyt, mutta myöhemmin olemme Tonin kanssa muistelleet tarinaa lämmöllä. Hän on yhä yksi parhaista kavereistani, ja olemme molemmat rauhoittuneet paljon, kun ikää on tullut lisää. Paljon on muuttunut, mutta yksi asia ei koskaan tule muuttumaan. Se, että Toni ajaa vain, ja ainoastaan Fordilla.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *